13.8.2018

Pala historiaa

Emmyn Tasarahapäivät taannoin saivat meikäläisen villiintymään. Rahallinen panostus oli pientä, koska lähdin apajille vasta viimeisenä päivänä kun kaikista jokusen euron tuotteista sai vielä puolet pois ja kuteet olivat alun perinkin halvimmista hintaluokista.

Pääsääntöisesti pyrin suosimaan vaatteita, jotka ovat vähintään suomalaista suunnittelua, mieluusti vielä kotimaassa tehtyjä, joka vanhempien kirppiskuteiden kohdalla ei ole mikään mahdottomuus kiitos tekstiilituotannon huippuvuosien. Pari myönnytystä tuli kuitenkin tehtyä, kun ostoskoriin päätyi teinivuosien lemppari merkkiä Cheap Mondayta muutamalla eurolla. Nämä eksyivät kuitenkin viikonloppuna päälle maalatessa, mutta olin katsovinani, että ilman damagea selvittiin. Parin euron hintaisia asupostauksia on luvassa toivottavasti piakkoin kunhan muuttohässäkät hellittää, mutta ihka oman tekstinsä saa eräs huikea vaatekappale joka tarttui matkaan:

Vaaksa-merkin farkkutakki sulatti mun sydämen jo huomatessani sen heti lisäyksen jälkeen kesemmällä. En muista mikä hinta kyseisellä rotsilla oli alun perin, mutta takkia kuolattuani totesin, ettei varsinaista tarvetta ole ja niin tuo ihanan kamala vaatekappale sai jäädä ainoastaan ostoskoriin roikkumaan. Huomattuani, että farkkutakki oli tarjolla vielä Tasarahapäivien viime metreillä en voinut jättää tilausta tekemättä. (Ja löytyihän sieltä muutakin.)

Vaaksa ei nimittäin ole ihan mikä tahansa merkki, vaan helsinkiläinen vaatetustehdas, joka valmisti ensimmäiset suomalaiset farkut eli farmarit amerikkalaisen merimiehen vanhojen, likaisten työhousujen pohjalta. Mallisuunnittelijana toiminut Laila Anttila ei ollut kovinkaan iloinen saadessaan pomolta kouraansa likaiset housut ja käskyn tehdä niiden pohjalta kaavat. Pian saatiin tilattua Suomeenkin farkkukangasta ja tuotanto lähti käyntiin. Asiakkaat eivät sen sijaan alkuun olleet tyytyväisiä pesussa väriä päästäviin uutukaisiin, mutta hiljalleen tuotanto kasvoi ja farkuista tuli etenkin nuorison suosima vaatekappale. Lisää mielenkiintoisesta tarinasta voit lukea täältä. Vaaksa kuitenkin jäi aavistuksen jameksien jalkoihin, vaikka Mattisen teollisuuden malli onkin kopio Vaaksan versioista - antoihan firman boss käskyn suunnittelijalleen purkaa yhdet Vaaksan farkut ja aloittaa tuotannon niiden pohjalta. Jameksien markkinointi oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Valmistusvuodesta riippuen takki on tehty joko Helsingissä Sörnäisissä tai Lohjalla, jonne Vaaksa laajensi toimintaansa kysynnän kasvaessa. Jamekset kuitenkin veivät lopulta kilpailussa 5-0 Vaaksan jäädessä kakkoseksi. Ikävää etten sanoisi, mutta bisnes on bisnestä nyt ja silloin.


Tekispä mieli katsoa joku James Dean -leffa... Mutta tässä ihanan kamalassa farkkutakissa syksyyn!

10.8.2018

Autoilija, mun pitää voida luottaa suhun

Kesän mittaan ollaan liikenteen seassa liikkuessa törmätty taaperon ja neljäveen kanssa pariin läheltä piti -tilanteeseen jalankulkija+potkupyörä -asetelmassa. Tilanteet ovat tulleet vastaan siitäkin huolimatta, että olen kuvitellut olevani kartalla, antanut lapselle luvan mennä ja nähnyt kuinka auto selvästi jarruttaa. Jarrutuksesta huolimatta aikomus ei olekaan pysähtyä, vaan tsekata tilanne ilmeisesti todetakseen, että kyllähän tuosta potkupyöräilevän pikkupojan edestä ehtii. No ei ehdi!

Tilanteessa, jossa pieni ihminen on jo suojatiellä vihreän valon palaessa (ja koska kyseessä on vielä lapsi) en voi ymmärtää miten jollekin ratin takana tulee mieleen painaa kaasu pohjaa. Se tunne kun huudat jälkikasvullesi, että pysähdy ja heti vaikka juuri olet antanut luvan mennä, koska sait jo katsekontaktinkin kuskin kanssa, on kamala. Onneksi lapsi kuuli ja pysähtyi niin kuski pääsi kaasuttamaan toisen kaistan kautta eteenpäin. Mun sydän sen sijaan hakkasi hulluna.

Välillä mietin olenko ylisuojeleva, kun käsken neljäveen ajaa lähes kiinni meikäläisessä ja rattaissa, mutta nämä muutamat kerrat ovat osoittaneet, etten ehkä olekaan. Isoveikka tietää, että ennen suojatietä on pysähdyttävä ja katsottava tuleeko autoja. Välillä jos auto on kaukana, tyyppi nostaa vielä käden huomioksi, että kuski varmasti näkisi tämän (ei ole multa oppinut moista). Tämän jälkeen lapsi kuvittelee, että meneminen on ok, mutta ei, monesti auto ei jostain syystä jarrutakaan, eikä lapsi meinaa sitä ymmärtää. Eikä kyllä aina äitikään.

Onneksi jätämme pian taaksemme vilkkaiden, monikaistaisten teiden suman ja onneksi on vielä aikaa siihen, että lapsen täytyy pärjätä itse liikenteessä. Toivottavasti uuden kodin läheisyydestä löytyy lenkkipolkuja, jossa lasta ei tarvitse jatkuvasti varoittaa, käskeä pysähtymään tai kontrolloida.

Erityisesti tämän kesän aikana on kuitenkin tapahtunut huomattavaa kehitystä jätkän havainnointikyvyssä ja liikennetaidoissa yleensäkin. Samaan aikaan mun pitäisi voida luottaa autoilijoihin - mulla on kaksi lasta, eikä kumpikaan ole ylimääräinen. Vanhempien pitäisi voida olla varmoja, että rattien takana noudatetaan omalta osaltaan sääntöjä, seurataan ja esimerkiksi koulujen läheisyydessä ennakoidaan mahdollisia pieniä jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Näin ei kuitenkaan ole, osoittaahan sen jo Sillanpää ja lapsiin osunut rattijuoppokin tällä viikolla. Ei tosin tarvita edes mitään miestä vahvempaa aiheuttamaan outoa ajokäytöstä. Kodin vastuulla taas on opettaa kuinka autojen keskellä liikutaan. Lapsi on kuitenkin aina lapsi, keskeneräinen olento, jonka aivojen kehitys on vielä vaiheessa. Autossa sen sijaan pitäisi istua täysikasvuisen.

Liekö tässä paasaamista tarpeeksi. Autoilija, mä haluan luottaa suhun, etenkin näin koulujen alun ollessa ajankohtainen.


Ps. Kuvat on vanhoja koeajolta, meiltä löytyy Volkkari, haha. 

8.8.2018

Avaimet mun kies... Eikun kotiin

Oman kodin avaimet on kourassa. Jännää! Kaikki tapahtui jokseenkin ex tempore, sillä alun perin uuden asunnon ovien piti aueta vasta huomenna. Mies töistä tullessaan kuitenkin ilmoitti, että edellisten asukkaiden lomareissun takia tulisi suunnata avaimenhakuun jo tänään.

Mun mielikuvissa lasten tutustuminen uuteen kotiin olisi täynnä riemua ja naurua, ostamamme asunnon näytöissä kun käytiin miehen kanssa kahdestaan. Aurinko paistaisi, muksut temmeltäisivät ja niin edespäin. Blaa blaa blaa, tiedättekö, sellaista leffatunnelmaa? No, esikoinen oli jo ehtinyt suunnata mummille isin tullessa töissä ja kaupasta, joten tämän osalta suuri tulevan kodin näyttö on tiedossa vasta huomenna. Odotan innolla mitä meidän sanavalmis tyyppi on mieltä...

Autosta herännyt pikkuveikka oli kaikkea muuta kuin riemuissaan, kun tämä raahattiin tyhjään kaikuvaan kämppään. Päinvastoin, kokemus taisi olla aika pelottava. Jätkä oli aika lailla ihmeissään asunnosta, eikä suostunut sylistä millään, paitsi lopuksi pihalle. Että se niistä mielikuvista. Toisaalta meikäläinen säästyi viimeisen yön odotukselta menettämättä uniaan, joten siitä plussaa.

Viikonloppuna onkin sitten tiedossa maalaamishommia, kun muun muassa tuulikaappi, keittiön seinät ja pari makuuhuonetta pitäisi laittaa kuosiin. Mies aloittaa myös perjantaina viikon loman (jota ei alun perin pitänyt olla, mutta onneksi on!) ja reilun viikon päästä sunnuntaihin mennessä pitäisi olla vuokra-asunnon avaimet luovutettuna. Hyvä, sillä harrastukset ja kerhotoiminta alkavat osittain jo ensi viikolla, joten maiseman pitäisikin vaihtua. Pakkaaminenkin on hyvällä mallilla ja oikeastaan kaikki muut paitsi aktiivisessa käytössä olevat tavarat, kuten esimerkiksi vaatteet ja astiat on laitettu laatikoihin. Että kyllä tämä tästä!


4.8.2018

Syksy tulee, oletko valmis

Osa porukasta haikailee jo (kuulemma) loppuvien helteiden perään, osa taas on totaalisen kypsiä ja valmiita siirtymään suoraan syksyyn. Mä olen noiden kahden välimaastossa - ei mitään kylmää kiitos, mutta aavistuksen viileämmät ilmat olisivat kieltämättä kivaa vaihtelua. 30 asteesta huolimatta tsekkasin tällä viikolla pikkujätkien välikausivaatteiden tilanteen todeten, että kaikki on reilassa, ei hätää. Suurin osa kuteista on keväisiä ja edelleen sopivia ja muun muassa jalkineosiota on täydennetty alemyynneistä onnistuneesti. Siispä syksy saa tulla, ainakin muksujen vaatteiden osalta (ja talvi myös, nekin olisi kunnossa).

Tältä ne kuteet sitten näyttävät (muutamat hanskat ja jokunen peruspipo uupuu tosin kuvista)...

Neljävee:


1. Sadehaalari: Jonathan Pipo: Icepeak Kurahanskat: Lassie Saappaat: Tretorn
2. Takki: Molo Kids Housut: Reima Kengät: Iceapeak Pipo: Diy (trikoo Ehta) Hanskat: Travalle
3. Takki: Reima Housut: Lassie Kengät: Reima Hanskat: Reima Pipo: Marlon

Pikkuveikka:



1. Haalari: Reima (FB-kirppis) Pipot: Metsola ja diy Vimma Lapaset: mummon neulomat Kengät: Reima
2. Sadehaalari: Jonathan Hanskat: Jonathan Saappaat: Everest (kirppis) Pipo: Marlon

Tätä settiä katsossa tunnen hyvää mieltä eritoten siitä, että kaikki on ostettu joko käytettynä, hyvästä alesta tai esimerkiksi outletista. Pikkuveikan hanskat ovat isoveljen vanhoja, osa on itse ommeltuja tai mummon tekeleitä. Meidän nykyisen kodin vieressä sijaitseva Luhta Outlet on monesti osoittautunut hyväksi löytöpaikaksi, samoin Variston Reima Outlet, jossa tulee silloin tällöin vierailtua. Ja on siitä nettishoppailijan tarjoushaukkailustakin välillä hyötyä, vaikka toisinaan tuntuukin, että ostokynnys on liiankin alhainen.

Mutta hei, näillä mennään! Pipojen määrä tosin luultavasti kasvaa, kunhan jaksan kaivaa ompelukoneen esille...

3.8.2018

Kun meikittömyydestä tuleekin normi

En olisi uskonut vielä keväällä, että kirjoittaisin joskus tälläistä tekstiä. Tekstiä, jossa kerron kuinka olen pitkälti koko kesän hiipparoinut meikittä. Toki päiviä jolloin ei ole jaksanut panostaa on ollut ennenkin, muttei siinä määrin, että pakkelittomuutta olisi voinut pitää jotenkin tietoisena valintana ja normina. Välillä kesän mittaan silmiin on eksynyt jokunen veto ripsiväriä ja huuliin punaa ja yhden kerran tuli vetäistyä jopa meikkivoidetta todeten kuinka väärän väristä se olikaan verrattuna ruskettuneeseen naamaan. Nyt kaapista ei edes moista löydy edellisen purkin pohjan kuivuttua.

Mihin ihminen tarvitsee meikkiä? Päätös olla somistamatta kasvojaan tuntui alkuun isolta. Ulos mentäessä mietin kuinka ihmiset nyt katsovat väsyneen kotiäidin liikkumista, pitävät mua sellaisena joka ei jaksa edes peiliin katsoa ulos lähtiessään (osin totta, haha). Haukkuvat varmasti mielessään ihoani virheineen. Tai sitten ei. Faktahan on, että kovinkaan moni ei kiinnitä huomiota toisiin siinä määrin, ei ainakaan pääkaupunkiseudun ihmisvilinässä. Ja vaikka kiinnittäisikin niin mitä sitten? Ei ole multa pois, jos joku kokee epäpuhtaan ihoni ajattelun arvoisena asiana.

Hiljalleen itsevarmuus kasvoi. Asiaa ei myöskään itse miettinyt enää ollenkaan. Naama oli hiessä joka tapauksessa, joten laittautuminen tuntui koko ajan etäisemmältä ja pelkältä ajantuhlaukselta. Meikittömyys on vapauttavaa. On parasta kun voi heittää kuteet päälle ja suunnata ulos. Ei tarvitse pyytää jaloissa pyörivää taaperoa olemaan hetken roikkumatta lahkeessa, ettei ripsarit vaan menee poskille. Tarpeen vaatiessa värillinen huulivoide on hyvä piriste.

En tiedä onko omaan naamaan vain tottunut paremmin viikkojen myötä vai onko totta, että ihokin on paremmassa kunnossa siinä missä ennen vähintään kerran kuussa pärstän valtasi näppyarmeija. Epäpuhtauksia löytyy edelleen, mutta siinähän ne kulkevat matkassa. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut korvien välissä. En tarvitse meikkiä. En edes sitä vähää mitä ennen tuli käytettyä. Pärstä on ihan hyvä näin.

Syksyn mittaan olisi kuitenkin tarkoitus hankkia jokunen luonnontuote kaappiin. Ei niinkään peitoksi, vaan omaksi iloksi kaamokseen. Valitsemistani tuotteista tulee varmasti juttua myös blogin puolelle. Jos joku kokeneempi haluaa suositella jotain hyväksi todettua ja suht edullista luonnonkosmetiikkamerkkiä niin antakaa tulla. Olen kaikelle avoin.