13.10.2018

Apua! Supersankarit veivät poikani

...mutta ei se mitään.

"Äiti, musta mulla ei ole vielä tarpeeksi vaatteita. Selataan sun puhelimesta uusia." Ei uskoisi kuulevan moista neljävuotiaan pojan suusta. No, tyyppi oli aamulla kokenut karmean pettymyksen, kun ainoa Batman-paita oli pyykkikorissa ja juuri silloin sattui olemaan lepakkomiesolo. Näin mulle kerrottiin. Kompromissina kelpasi Spiderman, mutta ilmeisesti vahinkoa oli tapahtunut ja nuoren herran mielestä asia oli korjattavissa vain päivittämällä vaatevarastoa uuteen uskoon. Eikä siinä mitään, jätkähän on venähtänyt taas ihan kiitettävästi.

Sinällään ajatus supersankareiden ynnä muiden valtaamista kuteista ei ole mulle uusi. Pidän itsekin monia hahmoja kiehtovina, arvostan Marvellin sarjakuvia ja Star Wars on tuttu juttu. Myönnän kuitenkin, että jossain määrin olen rajoittanut lapseni pukeutumista. Tai en varsinaisesti rajoittanut, sillä ei jätkää ole kiinnostanut aiemmin mitä ylle laitetaan, mutta hahmoprintit muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ovat pysyneet poissa aina tähän syksyyn asti.

Ja nyt isoveikka ei sitten muuta pidäkään. Entisen (merkki)vaateintoilijan valinnat ovat vaihtuneet käytettynä ostettuihin hahmoprintteihin. Meikäläisen pyrkimys ostaa kaikki pitkälti kirppiksiltä on kuitenkin suht hyvin pitänyt. Siinä me viikko sitten selattiin pojan kanssa facebookkirppiksen tarjontaa ja jätkä sai valita mitä halusi. Joukosta löytyi samaiselta myyjältä monia herraa miellyttäviä juttuja.

Aamujen vaatetappelutkin ovat jääneet historiaan, kun tyyppi on keksinyt, että voi itse valita mieluisensa vaatteen ja oikeastaan kaikki kuteet kaapissa ovat sellaisia, jotka tekevät lapsen oikeasti iloiseksi. Valkkaapa isoveli toisinaan kuopuksenkin asut ja äiti on ylpeä, kun poika tulee alakertaan todeten, että otin nämä sukat kun ne sopivat tuohon paitaan. That's my boy.

Vielä jokunen aika sitten en olisi taipunut nykytilanteeseen, enkä todellakaan toivottanut Clark Kentiä tai Hämistä sun muita meille tervetulleeksi. Mutta ne eivät ole mun vaatteita, eivät edusta mun persoonaa, eivätkä mun kiinnostuksen kohteita. Olen oppinut relaamaan ja antamaan lapselleni valtaa, joka hänelle kuuluu. Että Hi you Spidey kuten yhdessä paidassa lukee.

12.10.2018

Ihana kamala tulevaisuus

Asettuminen uuteen ympäristöön on aika lailla tapahtunut. Koti kaipailee vielä viimeisiä lamppuja ja tilpehöörejä, toisaalta paljon turhaa matosta peiliin on laitettu eteenpäin. Arki rullaa ja monesti löydän itseni ajattelemasta kuinka hyvä tässä onkaan olla lenkillä aurinkoisessa syysilmassa lasten kanssa tai päiväunilla kuopuksen vieressä. Kuinka ihana onkaan hakea kerhosta siellä viihtynyt poika tai lukea keskellä päivää viidettätoista kertaa samaa autokirjaa. Ja kuinka ihanaa onkaan komentaa, kuunnella kiukuttelua ja vastaan väittämistä, siivota lattialta sinne heitettyä ruokaa, kieltää haukkumasta muita pierupäiksi ja kaikkea muuta...

Kuopus lähentelee kuitenkin kahta. Kotihoidontuki tulee loppumaan joku päivä, täten myös maksettu oikeus lasten kotona pitämiseen. Multa kysellään opiskeluista ja töihin menosta. Smoothisti käännän aina keskustelun toisaalle antaen luultavasti kuvan, ettei moiset asiat ole mielen päällä. No, tilanne on juurikin toinen. Joka päivä löydän itseni pohtimasta, että mitäs nyt sitten. Hemmetti. Mihin nää vuodet menee? Pysäyttäkää aika!

Voin suoraan sanoa, ettei mitään kuningasideaa ole syntynyt. Ei ole ilmennyt kutsumusta tai paloa mihinkään suuntaan. Vaihtoehtoja on pyöritelty, mutta silti kaikki ainoastaan ahdistaa. Syitä on muutama. 1) Mä oikeasti nautin kotiäidin roolista. Silläkin uhalla, että välillä tulee hetkiä kun tunnen itseni yhteiskunnan mittapuulla arvottomaksi ja mietin tuhlaanko elämäni parhaat vuodet kotona tai kun lapset käyttäytyvät kuin sanonko mitkä. No, ne ovat meikäläisen lapsia ja näitä tilanteita on merkittävällä mittapuulla harvoin. 2) Mitään akuuttia taloudellista pakkoa siirtyä pois nykyisestä roolista ei ole. Rahallisesti on about plus miinus nolla tai huonompikin tilanne, jos meikäläinen suuntaa koulunpenkille. Totta kai pidemmällä tähtäimellä tilanne tulisi tällöin muuttumaan palkkatöiden kutsuessa. Myöskään kotihoidontuen loppuminen ei ole mikään akuutti deadline kotihoidon päättymiselle. 3) Vauvakuume. Ei lisättävää.

Haluan kuitenkin saavuttaa elämässäni muutakin. En vaan ehkä ihan vielä. Antakaa mun nyt olla näitä lapsia varten, läsnä stressaamatta muusta. Ja näillä näkymin olenkin, ainakin vuoden. Sen jälkeen kaikki on vielä mysteeriä. Toisaalta päätöksiä ei tarvitse tehdä tältä istumalta, toisaalta tuntuu, että kello tikittää. Sinällään olen todella onnekas, sillä mulla on vaihtoehtoja ja mahdollisuus pyrkiä mihin vaan. Harmi, että juuri tässä on liiankin hyvä.

5.10.2018

Yksinäinen omasta syystään

...muttei varsinaisesti omasta tahdostaan.

Aloin jo aiemmin luonnostelemaan blogiin tekstiä otsikolla "Maailman huonoin ystävä" kertoen omasta tilanteestani kaveririntamalla. En kuitenkaan koskaan julkaissut tekstiä. Hävetti ja toisaalta suretti sisäistää itsekään omaa tilannettaan. Tilannetta, jonka on pitkälti itse aiheuttanut.

Arki ja elämä on kaikin puolin onnellista. Päivät rullaavat omalla painollaan. On perhe ja koti. Tällä viikolla pitkästä aikaa tuli vastaan tilanne, jonka olisi mielellään jakanut jonkun samoja fiiliksiä tunteneen (äiti-ihmisen) kanssa. Negatiivisten tunteiden keskellä tajusin, ettei mieleeni tullut ketään tarpeeksi läheistä ystävää, jolle olisi ollut luontevaa naputella viestiä. Tuon tajuaminen ei ainakaan nostattanut olotilaa.

Yksinäisyyteni on pitkälti itse aiheutettua ja valintojen tulosta. Tiheähköt muutot, aiemmin parisuhteen ja myöhemmin lasten pistäminen kärkeen sekä muun muassa valvotuista öistä johtuvan väsymyksen vuoksi olen laiminlyönyt kaverisuhteet. Yhteydenpito on jäänyt. Tuntuu, ettei rahkeet riitä kaikkeen perhearjen lisäksi.

Eniten vaikutusta lienee muutoilla. Maantieteellisen etäisyyden kasvaessa entisistä läheisistä ystävistä on tullut hyvänpäiväntuttuja, joita seuraa lähinnä somessa. Aika ja matka erottaa. Elämäntilanteet vaihtuvat. Jossain vaiheessa tulee piste, kun satunnainenkin kuulumisten kysely vain jää tai vastaukset ovat luokkaa hyvää, eikä todellisuudessa enää tiedä yhtään toisen elämästä ja arjesta.

Meidän muutosta alkaa olla reilu puolisentoista kuukautta, eikä uusia toveruuksia toistaiseksi ole löytynyt. On kasvoiltaan tuttuja ihmisiä, joiden kanssa moikataan tavatessa tai kommentoidaan säätä lasta kerhoon viedessä. Koen, että uusien ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole helppoa. Tietyllä tapaa uuden arjen hakeminen, kodin laittaminen ja muutos itsessään on kuormittanut henkisesti, vaikka kaikki tapahtumat ovatkin sinällään positiivisia. En myöskään yksinkertaisesti ole sitä tyyppiä, joka tuosta noin vain smalltalkkailee itselleen uusia ystäviä.

Kaiken kaikkiaan tilanteeni on tietyllä tapaa ristiriitainen. Halua saavuttaa jotain on, mutta voimavarat tuntuvat lipuvan toisaalle. Samaan aikaan sosiaalisetkin varastot kuluvat jo lasten kanssa, mutta todellisuudessa sitä on vaan yksinäinen.

Kai sen voi myöntää ilman häpeää. 



2.10.2018

Olen taaperoimettäjä

Hei, olen Hanna, taaperoimettäjä.

Kaksi vuotta sitten en olisi ikinä uskonut olevani tässä pisteessä. WHO:n vähintään kahden vuoden imetyssuositus tuntui täysin absurdilta, THL:n vuosikin jo vähän liian pitkälle. Olin raskaana ja ajattelin, että katsotaan mitä tuleman pitää ilman sen kummempia odotuksia. Taustalla oli esikoisen kanssa totaalisesti metsään mennyt kuvio, imetyspettymys ja toisaalta tuolloin vallinnut helpotus, kun kaiken stressin jälkeen pääsi eroon koko hommasta. Voi kuinka olisin vain ollut fiksumpi ja osannut hakea apua oikeista paikoista enkä kuunnella muka hyviä neuvoja...

Kuopuksen kanssa itse imetys lähti helposti käyntiin jo sairaalassa. Maitoa tuli, paino lähti nousuun ja lapsi oli noin niin kuin suhteellisen tyytyväinen. Myöhemmin matkaan on mahtunut painokontrolleja, terveydenhoitajan sijaisen korvikkeella uhkaamista ja selittämättömiä itkuja, jotka myöhemmin olen laittanut allergian piikkiin.

Pääsääntöisesti olen kokenut meidän taipaleen olleen helppo. Toisinaan tyyppi suostui syömään vain liikkeessä, toisinaan ainoastaan makuullaan. Päätin etten anna periksi. Tuolloin erikoisvaatimukset tuntuivat isoilta, mutta jälkikäteen niitä muistelee hyvällä. 5,5 kuukauden täysimetyksen jälkeen matka on jatkunut harveten ja vähentyen niin, että maitoa on tarjolla enää unien yhteydessä.

Vielä pari vuotta sitten kuvittelin, etten itse ikinä voisi imettää isoa lasta. Kokemukset kuitenkin avartavat käsityksiä. Kohta kaksivuotias lapseni on edelleen se sama pieni, jonka sain syliini synnytyssalissa. Aika kuluu, muttei tee maailman luonnollisimmasta asiasta yhtään sen oudompaa. Niille, joita kiinnostaa koska aion lopettaa voin vaan kohauttaa olkiani. En tiedä. Toistaiseksi sekä lapsi että äiti ovat tyytyväisiä järjestelyyn.

Hyvää imetysviikkoa! Tukekaamme
toistemme valintoja. Imetysrauhaa kaikille.


30.9.2018

Kotona: Lastenhuone numero 2

Kun edellisessä postauksessa esiteltiin meidän pikkuveikan soppi, on nyt luvassa vahvasti viittä lähestyvän esikoisen huone. Värimaailmahan molempien lasten paikoissa on toisiaan muistuttava, mutta isomman huoneessa esille tulee paremmin kiinnostuksenkohteet ja pojan omat mieltymykset, kuten esimerkiksi Batman, Ninjago ja muut legojutut. 

Isoveikan huone on pitkälti koostettu vanhoista jo edelliseen kotiin ostetuista huonekaluista. Isommista jutuista ainoastaan pöytä on tuore ostos, samoin toki muutamat sisustuselementit. Yleisilme on jollain tapaa huoleton, eikä monestikaan yhtä siisti kuin kuvissa, sillä joka puolella on aina pikkulegoja, vaikka juuri hetki sitten olisi siivonnut mestat kuntoon. Parasta huoneessa on koko seinän mitalta olevat kaapit, jonne mahtuu niin vaatteet, lakanat kuin lelujakin, liukuovi ja pihan puolelle oleva ikkuna, josta valo pääsee hyvin sisään. 

Kaikin puolin olen tähänkin osaan tyytyväinen, vaikka kieltämättä lopputulos poikkeaa suhteellisen paljon ekoista visioista, jotka mulla huoneesta oli.